Kiusaamisväkivalta alkaa usein paljon ennen kuin aikuinen antaa sille nimen. Pisarapuuttuminen näyttää, mitä yksi aikuinen voi tehdä siinä hetkessä. Vaikeampi kysymys on, mitä tapahtuu, kun lapsi siirtyy seuraavan aikuisen luo.
Yksi lapsi päättää, kuka saa tulla mukaan. Toinen nauraa. Kolmas jää vähän sivummalle ja yrittää näyttää siltä, ettei haittaa. Aikuinen saattaa nähdä tilanteen, mutta mitään kovin vakavaa ei vielä näytä tapahtuneen. Lapset selvittelevät välejään, joku loukkaantuu ja viiden minuutin kuluttua leikki ehkä jo jatkuu.
Juuri tällainen hetki on kiinnostava lastenpsykiatri ja nuorisolääkäri Raisa Cacciatorelle ja nuorisotutkimuksen professori Tuija Huukille. Ei siksi, että jokainen lasten välinen ristiriita olisi kiusaamisväkivaltaa vaan juuri siksi, ettei se vielä välttämättä ole sitä. Huukin yli kahden vuosikymmenen aikana keräämään tutkimusaineistoon perustuva keskeinen havainto on, että kiusaamisväkivaltaa edeltää usein pitkä vaihe, jossa lasten välisiin suhteisiin alkaa muodostua arvottamista, vertailua, ulossulkemista, vähättelyä ja epätasaista vallankäyttöä.
Sitten, jossain vaiheessa, aikuinen tunnistaa ongelman. Siihen mennessä joku voi jo olla ryhmän lapsi, jolle aina nauretaan. Joku toinen on oppinut päättämään, kuka kuuluu mukaan. Muut ovat oppineet omat paikkansa siinä järjestyksessä. Huukin tutkimuksen mukaan aikuiset tunnistavat tilanteet helposti vasta silloin, kun loukkaava toiminta on muuttunut pitkäkestoiseksi, tahalliseksi ja systemaattiseksi kiusaamisväkivaltakuvioksi.
Siinä on Pisarapuuttumisen ehkä tärkein ja samalla hankalin ajatus: jos odotamme kiusaamisväkivaltaa ennen kuin puutumme, olemme jo myöhässä.
Hetki, jolloin mitään suurta ei vielä ole tapahtunut
Huuki ja Cacciatore kehittivät Pisarapuuttumisen juuri näitä varhaisia hetkiä varten. Cacciatore toimii kouluttajana, tutkijana, kansainvälisenä asiantuntijana sekä Väestöliiton senior adviserina, ja hänen erityisaloihinsa kuuluvat muun muassa tunnetaidot, aggression hallinta sekä lasten ja nuorten hyvinvointi. Huukin tutkimuksessa puolestaan tarkastellaan lasten ja nuorten välisiä valtasuhteita, väkivaltaa, kiusaamista ja häirintää. Vuonna 2026 Huuki, Cacciatore ja Henriikka Kangaskoski kokosivat työn Pisarapuuttuminen – työväline kiusaamisen ehkäisemiseksi -kirjaksi.
Menetelmän neljä askelta eivät kuulosta vallankumouksellisilta: Mitä tapahtui? Miltä tuntui? Olikohan se reilua? Miten toimitaan? Ensin aikuinen pysäyttää tilanteen ja auttaa tekemään tapahtuneen näkyväksi. Sitten puhutaan siitä, miltä teko tuntui ja mitä sen taustalla tapahtui, pohditaan reiluutta ja seurauksia, jos tällainen toiminta jatkuu. Lopulta yhdessä sovitaan, miten toimitaan seuraavalla kerralla.
Radikaalimpaa on oikeastaan se, mitä ei tehdä. Lapsesta ei tehdä hänen tekonsa perusteella pahaa lasta, eikä tilanteen käsittelyn ensimmäinen tehtävä ole löytää syyllistä. Aikuinen ei myöskään siirrä vastuuta lapsille kysymällä heiltä, mikseivät he osanneet ratkaista asiaa itse. Pisarapuuttumisessa aikuinen kantaa vastuun tilanteen pysäyttämisestä, mutta samalla lapsille opetetaan parempia toimintatapoja ja koko ryhmä otetaan mukaan sopimaan yhteisistä säännöistä. Väestöliitto kuvaa menetelmän tavoitteeksi varhaisen vahingoittavan vallankäytön tunnistamisen ja siihen puuttumisen ennen kuin toimintatavat ehtivät vakiintua ryhmässä.
Myös vanhemmat haluavat toimia yhteisrintamassa, mutta tarvitsevat siihen konkreettisia työkaluja. Yksi yllättävän toimiva väline voi olla lastenkirja. Tarinan kautta sekä lapsi että aikuinen pääsevät nopeasti kiinni Pisarapuuttumisen ajatukseen ja näkevät, miltä se näyttää tavallisissa, hankalissa arjen tilanteissa. Samalla yhteisistä pelisäännöistä voidaan puhua kotona ilman, että keskustelu alkaa vasta silloin, kun jotain on jo mennyt pahasti pieleen.
Tässä kohtaa Pisarapuuttuminen lakkaa olemasta kiinnostava vain kiusaamisväkivallan ehkäisyn menetelmänä. Se muuttuu kysymykseksi kasvatuksesta.
Lapsi ei synny tietäen, miten valtaa käytetään reilusti. Hän harjoittelee sitä, kuten hän harjoittelee pettymysten sietämistä, neuvottelemista, omien rajojen tunnistamista, toisen rajojen kunnioittamista ja sitä, kuinka ryhmään kuulutaan ilman että joku toinen työnnetään sen ulkopuolelle. Jos aikuiset eivät ole siinä harjoittelussa mukana, lapset eivät lakkaa käyttämästä valtaa. He vain joutuvat opettelemaan sen keskenään.
Huukin tutkimus haastaa siksi myös yhden sitkeän tavan puhua kiusaamisväkivallasta. Jos ilmiö selitetään ennen kaikkea “kiusaajalla”, ratkaisu alkaa helposti yhden lapsen tunnistamisesta, korjaamisesta tai rankaisemisesta. Tutkimus osoittaa hankalamman mahdollisuuden: aivan tavalliset lapset voivat tietyissä olosuhteissa alkaa vahingoittaa toisiaan, erityisesti silloin, kun heidän välisensä suhteet jäävät ilman riittävää aikuisten ohjausta.
Se ei vähennä teosta vastuuta. Se lisää aikuisten vastuuta ympärillä.
Mitä tapahtuu, kun aikuinen vaihtuu?
Pisarapuuttumisessa on yksi kiinnostava oletus, jota ei välttämättä huomaa ensimmäisellä lukemisella. Jotta menetelmä toimii hyvin, aikuisen pitää paitsi huomata pisara myös tietää, mitä sen kanssa tehdään. Karvin Pisarapuuttumista koskevassa arvioinnissa tietoa kerättiin 63 varhaiskasvatuksen toimipaikan johtajalta, 226 lapsiryhmän henkilöstöltä ja 93 huoltajalta. Arvioinnissa tarkasteltiin muun muassa menetelmän systemaattisuutta, jatkuvuutta, käytettävyyttä ja sitä, mikä sen juurtumista arkeen tukee tai estää.
Tämä vie ajatuksen kiinnostavaan paikkaan. Yhden aikuisen toiminta voi muuttaa paljon, mutta lapsi ei elä yhden aikuisen maailmassa. Hän lähtee aamulla kodista kouluun, siirtyy iltapäivällä ehkä harjoituksiin tai nuorisotilaan ja jatkaa illalla kavereidensa kanssa verkossa. Päivän aikana ympärillä vaihtuvat vanhemmat, opettajat, koulunkäynninohjaajat, valmentajat, harrastusten vapaaehtoiset, nuorisotyöntekijät ja monet muut.
Lapsuus ei vaihdu siinä välissä. Aikuiset ja heidän järjestelmänsä vaihtuvat.
Suomi on järjestänyt kasvatuksen ymmärrettävistä syistä siivuiksi. Kodilla on vastuunsa, koululla tehtävänsä, harrastustoiminnalla omat rakenteensa, hyvinvointialueilla palvelunsa ja viranomaisilla toimivaltansa. Ongelmia alkaa syntyä siinä vaiheessa, kun aikuisen selkeä hallinnollinen raja ei vastaakaan lapsen elämän rajaa.
Illalla puhelimessa alkanut nöyryyttäminen ei jää puhelimeen, kun lapsi menee aamulla kouluun. Koulun pihalla illalla syntynyt konflikti voi istua seuraavana aamuna samassa luokkahuoneessa. Harrastusryhmän valtasuhteet eivät katoa, jos samat lapset kohtaavat toisensa koulussa, eikä koulupäivän turvattomuus pysähdy automaattisesti harrastushallin ovelle.
Silti juuri näissä kohdissa aikuiset joutuvat kysymään: kuuluuko tämä minulle?
Tieto ei ehkä olekaan suurin puute
Suomessa on vuosien ajan etsitty ratkaisuja kiusaamisväkivaltaan, lasten pahoinvointiin ja koulujen kuormitukseen. Samalla olemme tuottaneet tutkimusta, menetelmiä, suosituksia, koulutuksia, toimintamalleja ja palveluja niin paljon, ettei ongelmaa voi uskottavasti enää selittää sillä, ettemme tietäisi mitään.
Vaikeampi kysymys on, muodostuuko kaikesta tiedosta lapsen ympärille mitään kokonaisuutta.
Juuri tätä kysymystä Goodwin Society lähtee selvittämään Kasvatuskumppanuus 2027 -prosessissa. Tarkoitus ei ole rakentaa Suomeen jälleen yhtä kasvatusmallia eikä opettaa vanhemmille, opettajille tai valmentajille heidän työtään uudelleen. Lähtökohta on melkein päinvastainen: osaamista on jo valtavasti, mutta sitä tehdään eri paikoissa, eri käsitteillä ja eri vastuilla.
Kasvatuskumppanuudessa kysytään, voisivatko lapsen ympärillä olevat aikuiset muodostaa nykyistä selkeämmän yhteisen kasvatusvastuun. Mitä lapsen pitäisi voida odottaa aikuiselta riippumatta siitä, kohtaako hän tämän kotona, koulussa, harrastuksessa vai palvelussa? Mitä tapahtuu, kun asia ylittää yhden toimijan rajan? Kuka pitää kokonaisuudesta kiinni silloin, kun lapsi itse ei siihen pysty?
Ne kuulostavat hallinnollisilta kysymyksiltä, mutta lapselle ne ovat hyvin konkreettisia. Pahimmillaan lapsi joutuu itse kertomaan saman asian aikuiselta toiselle ja samalla selvittämään, kenelle se oikeastaan kuuluu. Jokainen siirtymä antaa aikuisille uuden mahdollisuuden auttaa, mutta myös uuden mahdollisuuden siirtää vastuu eteenpäin.
Koti vastaan koulu on liian helppo ottelu
Julkinen kasvatuskeskustelu hakeutuu mielellään kahteen leiriin. Toisessa kysytään, miksi vanhemmat eivät enää kasvata lapsiaan. Toisessa muistutetaan aivan perustellusti, ettei koulu voi kantaa kaikkea vastuuta siitä, mitä lasten elämässä tapahtuu.
Molemmat voivat olla samaan aikaan oikeassa, eikä se vielä auta lasta yhtään.
Lapsen kannalta olennaista ei lopulta ole, kuka voittaa keskustelun kodin ja koulun tehtävistä. Olennaisempaa on, mitä tapahtuu, kun lapsi seisoo aikuisen edessä ja tarvitsee tämän toimivan. Pisarapuuttumisen logiikka on tässä armottoman yksinkertainen: aikuinen ei jää ensimmäisenä selvittämään, kuuluuko pieni vääristymä juuri hänen tontilleen. Hän tunnistaa tilanteen ja ottaa kasvatusvastuun siinä hetkessä.
Ehkä sama periaate pitäisi uskaltaa ulottaa aikuisten järjestelmiin.
Jos vaadimme lapsilta yhteistyötä, voimme vaatia sitä myös aikuisilta
Kasvatuskumppanuus 2027 käynnistyy 15. lokakuuta Helsingissä järjestettävässä TABU Summitissa. Saman pöydän ääreen tuodaan ihmisiä, jotka katsovat lasten ja nuorten elämää eri paikoista: kasvatuksesta, kodeista, päätöksenteosta, järjestöistä, harrastuksista ja palveluista.
Tavoite kuulostaa melkein liian vaatimattomalta. Saada aikuiset kohtaamaan toisensa ennen kuin lapsen ongelma pakottaa heidät siihen.
Pieni Goodwin Society rakentaa Summitia suurelta osin kumppanuuksien ja vapaaehtoisen työn varassa, ja tapahtuman kustannuksia katetaan myös pienkeräyksellä. Se voi kuulostaa pieneltä yksityiskohdalta, mutta siinä on jotain olennaista tämän koko kysymyksen mittakaavasta: joskus järjestelmien väliin jäävän ongelman ratkaiseminen alkaa niinkin arkisesti kuin siitä, että joku rakentaa pöydän ja saa oikeat ihmiset istumaan sen ääreen.
Me vaadimme lapsilta jatkuvasti yhteistyötaitoja. Pyydämme heitä huomioimaan toisiaan, säätelemään tunteitaan, ratkaisemaan ristiriitoja, kertomaan aikuiselle ja kantamaan vastuuta omasta toiminnastaan. Samaan aikaan olemme rakentaneet heidän ympärilleen aikuisten maailman, jossa tieto, vastuu ja toimivalta voivat vaihtua ovella.
Ehkä seuraava merkittävä kasvatusuudistus ei siksi olekaan uusi menetelmä. Ehkä se on päätös siitä, että jo olemassa olevat hyvät menetelmät, tieto ja aikuiset alkavat liittyä paremmin toisiinsa.
Pisarapuuttumisen ensimmäinen kysymys on: mitä tapahtui? Sen voisi joskus esittää myös meille aikuisille. Toinen, vielä tärkeämpi kysymys olisi, mitä aiomme tehdä nyt, kun huomasimme sen.
Katso Huomenta Suomen keskustelu: Raisa Cacciatore ja Riina Law kiusaamisväkivallasta ja aikuisten vastuusta
Lisätietoja Kasvatuskumppanuus 2027 -projektista ja TABU Summitista
Riina Law, riina@goodwinsociety.fi, 040 822 1721
Lisätietoja Pisarapuuttumisesta
Raisa Cacciatore, raisa.cacciatore@vaestoliitto.fi, 040 529 7155
Materiaaleja:
Pisarapuuttumisen maksuton tietosivusto Väestöliitossa
Pisarapuuttuminen-käsikirjan esittelywebinaari: Näin puutut kiusaamiseen pisarapuuttumisen avulla |
Pisarapuuttuminen-käsikirjan ja Pipuna ei kiusaa lastenkirjan tilauslinkki
