Lapsi: Äiti mun sisällä on syvä ja jotenkin laaja murhe.
Äiti: Ai mimmonen? Mistä se johtuu?
Lapsi: No siis. Mä en ole käynyt koulua päivääkään ilman, että mä pelkäisin. Tajuutko? Joka päivä mä pelkään.
Äiti halaa lastaan.
Äiti: Missä se tuntuu? Se pelko?
Lapsi: No tuota. Täällä ja täällä. (Lapsi näyttää kehostaan rintakehää, kurkkua, päätä.) Siinä on kolme osaa. Koulumatka. Koulupäivä. Kotimatka. Niitä tilanteita tulee ja voi tulla kaikissa niistä.
Äiti: Mutta eikö nyt ole mennyt jo hyvin?
Lapsi: Joo ja ei. Se on aina läsnä, koska mä olen jo mennyt jotenkin silleen pilalle. Niinku rikki. Mussa on niinkun semmonen särö niinku siinä maljakossa mökillä. Se mikä meni rikki ja minkä sä korjasit.
Äiti: Sä oot surusta särkynyt?
Lapsi: No joo. Kuulostaa ihan kantribiisiltä. (Lapsi naurahtaa.)
Äiti: Sä et ole pilalla. Me korjataan tämä.
Lapsi: Musta tuntuu vaan, että on liian myöhäistä. Ja mä en ymmärrä miksi siellä koulussa esimerkiksi valehdellaan niin paljon? Ne jotenkin näkee vaan ihan mitä sattuu. Mitä on vaan helpoin nähdä.
Kiusaamisväkivalta jättää syvät jäljet moneen eri kerrokseen: ensisijaisiin uhreihin, toissijaisiin uhreihin, sivusta seuraajiin ja ihan tuntemattomiinkin vaikkapa uutisoinnin seurauksena. Huhtikuun 2. päivä Vantaan Viertolassa osoitettiin mieltä kiusaamisväkivaltaa vastaan väkivaltaisella tavalla. Kipu ja toivottomuus, uho ja angsti, vihakin. Ne kaikki turposivat yli äyräiden. Mieli tarttui aseeseen ensin. Sen jälkeen siihen tarttui käsi. Ase on ase lapsenkin kädessä, ja kuolema kuolemaa, vaikka sitä kylvää lapsi. Sen lohduttomuuden edessä olemme ja haluammekin olla syvässä tunnemyrskyssä. Näemmekö oikeasti kaiken?
Pysäyttävien tekojen täytyy johtaa toimintaan, ellemme halua todeta, että nykytila on riittävä. Muutos johdetaan näkyväksi vain muuttamalla sitä mitä tiedetään ja tehdään. Tulevaisuusorientaatio ja valta tulevaisuuden muuttamiseen ovat tärkeitä jakaa kaikille. Erityisesti kiusaamisväkivallan tunnistamisen ja käsittelyn ratkomisessa tarvitaan kokijoiden ääntä.
Jonkun Muun duuni
Olen seurannut huolestuneena, mutta en yllättyneenä, Viertolan tapauksen jälkipuintia. On useita asioita, joita ei sanota ääneen. Ja on useita ääniä, joita ei kuulla. Useita asioita, joita ei vaan nähdä.
Jostain syystä on pyritty myös käsittelemään kouluampumiset jotenkin omana ilmiönään, erillään kiusaamisväkivallan ilmiöstä ylipäätään.
Meillä on ja ei ole vaikenemisen kulttuuri: ääntä ja tilaa jaetaan joillekin, toisille ei. Meillä on myös vaientamisen kulttuuri: kiusaamisväkivallan selvittelyssä se on ongelma jo siinä, että usein alle 15-vuotiaiden toimesta tapahtuvat teot ovat suurelta osin lastensuojelun toimintakentässä, mutta lastensuojelua ei nähdä eikä halua markkinoidakaan resurssina. Se on pelote. Uhka. Ei kumppani.
Me pyrimme ratkomaan ja puuttumaan viallisin, vääristävin ja puutteellisin työkaluin. Kiusaamisväkivaltaa ei olla määritetty oikein kansallisella tasolla. Aikuiset saavat viroistaan huolimatta tulkita asioita helpoimman kautta. Meille jää tilaa: me emme halua nähdä mitä on, koska se tarkoittaa, että meidän on tehtävä enemmän. Samaan aikaan tila kiusaamisväkivallan piirissä kapenee sekä tekijöille että kohteille. Lapsista puhuttaessa: uhreja kaikki.
Me tarvitsemme muutosta. Kolme viikkoa sitten Pasilan ennalta ehkäisevästä poliisista sanottiin minulle, että tuota tarvittavaa muutosta johtaa Joku Muu. Emme me tuossa käsittelyn alla olevassa tapauksessa.
Minä kysyin: kuka se on?
Jos haluat olla Joku Muu, laita viestiä! Me tarvitsemme apua ja muutoksen mahdollistajia.
Ystävällisin toimintaterveisin,
Riinasi
Joku Muu
040 822 1721 / riina(at)goodwinsociety.fi
