”No me ollaan ajateltu, että hän voisi olla välitunnit sisällä. Ja me tullaan vastaan tietty, kun hän tulee kouluun!”
Katson heitä epäuskoisesti, ehkä jopa vähän hitaasti. Mitä tää on hei?
”Koulumatkathan on siis meidän vastuulla, joo. Mutta mehän ei voida niinkun mitään, tiijätkö, kun ei me voida hallita niitä.”
Kuraattori katsoo minua ja räpyttää silmiään rauhallisesti. Katseeni vaeltaa seinillä. Siellä on julistetta, infograafia, tapahtumatiedotetta ja jotain piirustustakin.
”Okei” vastaan hitaasti, vähän nieleskellen. Vieressäni nuori liikkuu levottomasti.
”Me saatetaan koulusta pois kanssa. Tohon pihan reunalle. Siitä eteenpäin me ei tietenkään taas tiedetä… mutta sähän sanoit, että sä voit kuskata?”
”Mmmhhh… joo. Tuota mietin tässä, että miten tämän nyt sanoisin, mutta minusta tämä kaikki kuulostaa tosi… paskalta” sanon ja vilkaisen vieressäni istuvaa nuorta. Hän sivelee peukalolla ja etusormella kulmakarvoistaan stressiä pois. Melkein kuulen hänen päässään soivan saatanan ja perkeleen.
”Etkö sä just kuvaile avovankia?” kysyn kuraattorilta.
”Anteeksi mitä?” kuraattori kysyy ja hiffaa saman tien mitä ajattelen. ”Siis tämähän tehdään niin kuin tosi huomaamattomasti. Sulle voidaan sopia omat tuloajat kouluun ja lähtöajat kanssa. Jotta voit niin kuin lähteä huomaamatta ja tullakin” kuraattori kohdistaa sanat suoraan tuolilla kipuilevalle nuorelle.
”Niin että etkö sä just kuvaile avovankia? Niillä on pannat nilkoissa, joita kukaan ei välttämättä näe, mutta ne itse näkee ja tuntee tietty ne koko ajan” toistan ja jatkan ajatustani. ”Voisitko sä selittää mulle, että miksi se on se kiusattu nuori, joka joutuu erityiskohtelun kohteeksi?”
”No nämä ovat näitä tavallisia asioita, joiden kautta me tätä työtä tehdään. Tälleen näitä ratkotaan” kuraattori sanoo tuskaisena.
”Joo mä käsitän sen. Mutta se ei ollut mitä mä kysyin. Mä kysyin: voisitko sä selittää mulle miksi se kiusattu nuori, tämä tässä näin. Miksi se on hän, joka joutuu piileskelemään? Saapumaan kouluun salassa ja poistumaan vähän kuin häpeillen olemassa oloaan? Viettämään välitunnit vankilassa, suljetulla osastolla? Miksette te kerää niitä väkivaltaisesti käyttäytyviä nuoria johonkin tekemään jotain rakentavampaa?” kysyn.
Kukaan ei sano mitään.
”Mehän ei voida puuttua kenenkään liikkumisen vapauteen täällä” rehtori sanoo. Katson häntä. Silmistä paistaa väsymys. En tiedä kumman enemmän, minun vai hänen. Huokaisen.
”Ilman painavaa syytä siis” hän tarkentaa.
”Eikö väkivalta, pahoinpitely kymmenien muiden oppilaiden edessä, ole tarpeeksi iso syy? Eikö aseen tuominen kouluun, päihteiden tuominen kouluun – juu neim it – eikö ne ole yhdessä tarpeeksi iso syy?” kysyn.
”No tuota…” hän aloittaa. Nostan käteni ylös.
”Ei kun oikeesti” keskeytän. ”Sä sanot ettet sä voi rajoittaa liikkumista, mutta kyllähän sä rajoitat. Sä rajoitat no problem kiusatun liikkumista, ja kutsut sitä jopa lääkkeeksi tähän teidän työarkea täplittävään pulmaan. Mutta sä et ole valmis rajoittamaan kiusaamisväkivallalla oireilevan nuoren liikkumiseen.”
”Meillä pitää olla kuitenkin syitä sille, että…” rehtori aloittaa.
”Juuri niin. Eikö niitä jo ole?” kysyn uudelleen.
”Anteeksi mutta saanko minä sanoa…” nuori aloittaa ja nousee istumaan tuolissa suorempaan. ”Te sanoitte, että tilannetta seurataan. Se kuulostaa siltä, että te odotatte sivusta katsoen, että minulle tapahtuu jotain pahempaa kuin että vedetään turpaan. Eikö teidän olisi pitänyt sanoa, että se loppuu nyt?” nuori kysyy eikö uskalla katsoa silmiin ketään. Mic drop.
”Ei me voida kontrolloida täysin…” joku aloittaa.
”Mutta meidän pitää yrittää. Muuten me sanotaan näille kiusatuille, että pärjäilkää. Ja mikä juttu tää oli, että…” luen sylissäni avoimena olevasta puhelimesta wilma-viestiä. ”… me emme voi rangaista etukäteen asioista, joita ei ole vielä tapahtunut. Voimme vain reagoida kun tapahtuu…” laitan puhelimen alas ja katson henkilöä, joka tuon viestin on minulle kirjoittanut. ”Mun mielestä tuo rangaistusmentaliteetti on ylipäätään aika tuore tuoksahdus seiskytluvulta, mut ei siitä nyt vaan… voisitko sä mulle ihan omin sanoin kertoa, mitä sä ajattelet, että ennaltaehkäisy tarkoittaa?” kysyn.
”No tuota…” rehtori aloittaa. ”Mehän ennaltaehkäisemme juuri rajaamalla teidän nuoren olemista niin ettei mitään sattuisi.”
”Mutta eihän se kohdistu oikein. Sehän on kuin että me jätettäisiin psykomurhaajat tänne riehumaan ja mentäis itse siiloihin. Siitä on toki tehty tieteissarjoja, mutta onko se oikeasti realismia?” kysyn naurahtaen.
”Eikö rajaavat toimenpiteet pidä kohdistua nimenomaan tekijöihin? Ei uhreihin? Ja mikä tämä on tämä turvallisuusanalyysi?” kysyn ja luen taas ruudultani.
”Kuraattori on tehnyt turvallisuusanalyysin tekemistämme toimista ja tulevaisuudesta. Sen mukaan olemme reagoineet riittävästi ja nuoren on turvallista palata kouluun” rehtori sanoo.
Huokaisen ja katson alas.
”No mun mielestä tämä teidän tekemä turvallisuusanalyysi ei ole validi. Ensinnäkään kuraattorilla ei ole mielestäni oikeanlaista pätevyyttä tekemään tämmöisiä analyysejä mitä tulee fyysiseen väkivaltaan ja sen uhkaan. Sen näkee nyt jo käytännössä, sillä tämä nuori on joutunut täällä teidän analysoimassa yhteisössä jo neljä kertaa pahoinpidellyksi. Että se siitä. Ja sitten on jääviys. Hän on tämän koulun edustaja. Hän on täysin jäävä tekemään analyysiä tämmöisessä tilanteessa.”
Ihmiset liikkuvat epämukavissa tuoleissaan. Jatkan.
”Ja nämä teidän tekemät asiat sitten. Nämä toimenpiteet” sanon ja heilautan sormia lainausmerkeiksi ilmaan. ”Ovatko ne toimineet? Eikö teillä pitäisi olla kyvykkyys toteamisen lisäksi laadulliseen analyysiin? Onko kiusaamisväkivalta loppunut vai onko se, päinvastoin, pahentunut?” kysyn.
”Analyysissä kuraattori nimenomaan toteaa, että jos tämän kiusaamisen selvittämistä nyt jatketaan, se vain pahentaa kiusaamista” rehtori sanoo.
”Aivan” nyökkään. ”Olen samaa mieltä. Niin tapahtuu. Mutta me emme voi silti lopettaa. Me emme voi laittaa hanskoja tiskiin ja ajatella, että vituiksi meni” sanon ja vaihdan itsekin asentoa tuolissa. Alan hermostua. Haluaisin eteeni fläppitaulun, johon voisin piirtää. Olisi helpompaa saada heitä näkemään miten typeriä nämä sanotut asiat ovatkaan.
”Käytännössä olette todenneet analyysissänne, että selvittelyä ei voi jatkaa, koska kiusaamisväkivalta pahenee. Olette todenneet, että suojaamistoimenpiteitä tarvitaan, mutta on kuitenkin ihan turvallista tulla kouluun. Ristiriita much? Olette todenneet, että ette voi rajoittaa liikkumista muiden kuin uhrin osalta. Ja olette todenneet, että olette vastuussa koulumatkoista, mutta että tee mitään niiden osalta” toistan jo kyllästyneen kuuloisena.
”Me voimme saattaa kotiin asti. Avustaja voi saattaa” rehtori sanoo.
”Ja sepäs tuntuu tosi normaalilta 15-vuotiaasta” sanon ja nostan kämmenet ilmaan. ”Don’t get me wrong, ymmärrän loogisesti, että teistä tuntuu järkevältä sanoa noita asioita. Näin me ollaan totuttu toimimaan.”
Katson kaikkia silmiin. Kaikkia muita paitsi nuorta. Hän on vieressäni ja on palannut sivelemään kulmiaan. Minunkin henkeäni ahdistaa.
”Teidän. Toimintanne. Ei. Suuntaudu. Oikein” sanon hitaasti painottaen joka sanaa. Käännyn katsomaan rehtoria. ”Sanoit, että ymmärrät, että meidän näkökulmasta kiusaaminen on jatkunut koko yläasteen. Mutta että mun pitäisi ymmärtää, että teidän näkökulmasta jokaisella luokka-asteella tekijät ovat olleet eri ihmisiä ja tapauksiin on puututtu. Väärin. Sä et voi lähtökohtaisesti ajatella, että nämä ovat yksittäisiä tapauksia vaan sun duuni on nähdä se kokonaisuus, ja erityisesti se uhrin perspektiivi.”
”Sun on välttämätöntä ymmärtää, että vaikka susta tuntuu, että te olette tehneet jotain, ei mitään ole tapahtunut. Ja SE on se juttu, mitä sun pitäis arvioida. Ei se, onko teidän jalat liikkuneet.” Katson ympärilleni.
Huoneessani ei ole enää ketään. Olen yksin, tässä, tietokoneeni kanssa, eikä täällä ole muita.
Tämä on aivan mahdollinen keskustelu, jonka kiusatun vanhempi voisi käydä tänäänkin jossain päin Suomea. Kiusaamiseen puuttumisessa piilee syvälle ongelmia, joita ei nähdä.
Kun koulussa kiusaamiseen puututaan, usein kiusattu on se, joka joutuu kärsimään rajoituksia, kuten viettämään välitunnit sisällä tai piiloutumaan. Tämä keskustelu nostaa esiin kysymyksen: miksi kiusatun täytyy sopeutua eikä väkivallan tekijöiden? "Turvallisuusanalyysit", erityiskohtelut ja rajoitukset kohdistetaan väärin, mikä vain pahentaa tilannetta ja traumatisoi edelleen.
Mitä muutamme seuraavaksi?
Kirjoitin yhden perheen kiusaamisväkivaltakokemuksista kirjan nimeltään Puolikkaat pojat. Se ilmestyy 18. marraskuuta. Voit tutustua kirjaan täällä
