”Vitun näätä”, poika kivahtaa. Kaverit vieressä naurahtavat. Poika vilkaisee nopeasti heihin, hymy käväisee kasvoilla. Äskeinen ärsyyntyminen toisen nuoren hitaudesta häiveni hetkessä ja muuttui sosiaalisen tilanteen klaaraamiseksi.
”Mitä täällä nyt taas?”, opettaja sanoo ja puuttuu tilanteeseen. ”Mitä tapahtui?”, hän kysyy pojalta, johon näädittely kohdistui. Tämä kohauttaa olkapäitään.
On kotitaloustunti. Vitun näädäksi kutsuttu poika on ollut pesemässä astioita ja huuhtelemassa haarukoita, kun hän on ollut toisen pojan mielestä liian hidas. Ensin on sanottu vittusuneitarviiollanoinvituntarkka. Kun tähän on vastattu suu viivana ja ilman kontaktia, että ”tämmöinen mä vaan olen, tarkka”, siihen on vastattu sanomalla Vitun näätä.
Myöhemmin näädittelijän vanhemmat ovat sitä mieltä, että se oli vain huonoa käytöstä. Totta. Myös opettajat ovat sitä mieltä.
Samaa mieltä on myös nääditelty poika. Hän on myös sitä mieltä, että se on tavallista.
Nääditellyt poika taas sanoo, että hän läpällä vaan. Ei siinä ollut mitään. Hän sanoo, että se on tosi tavallinen sana, joka ei tarkoita mitään. Ei mitään. Sen alleviivaa pojan kaveritkin.
”Kaikkia me sanotaan niin. Se on vähän vaan niin kuin no läppä vaan”, sanoo näädittelijän kaveri.
Onko huono käytös myös kiusaamisväkivaltaa?
Entä me aikuiset?
”Kato nyt tuota”, viestintäjohtaja sanoo ja osoittaa korkeakouluharjoittelijaa toiselle. Seurassa seisoo myös vakituinen viestintäasiantuntija. Seuraa muutama hermostunut naurahdus. ”Kun se tuli meille haastatteluun, se näytti mallilta. Sillä oli mielettömät kuteet. Nyt se tulee duuniin noin.”
Sormi osoittaa viestintäharjoittelijan vaatteita. Harjoittelija tekee välinpitämättömältä näyttävän suun liikkeen, vetää suun vähän alaspäin meneväksi viivaksi ja kohauttaa olkapäitään. Hän naurahtaa hermostuneesti. ”Tämmöinen mä olen”, hän sanoo jka naurahtaa päälle uudelleen.
Kaikki liikkuvat johonkin. Vuosikymmeniä myöhemmin kukaan ei muista minne, mutta yksi muistaa tilanteen. Harjoittelija.
”Mä en ymmärtänyt, että miten aikuinen ja oikeastaan ihan aika iäkäs kokenut ihminen voi kiusata työympäristössä toista noin selvästi. Siis vaatteista. Ihan niin kuin jossain yläasteella”, viestintäharjoittelijana 2000-luvulla valtion virastossa ollut nykyisin aikuinen ihminen muistelee.
”Hän nimitteli kaikkia. Muistan, että ensimmäinen kerta kun hän lähti kanssamme syömään viraston ruokalaan hän osoitteli siellä ihmisiä ja kertoi meille harjoittelijoille omia lempinimiään muille ihmisille. Jauheliha. Nenä. Leuka. Pilkkanimiähän ne olivat”, hän muistelee.
”Yhdellä oli iho niin huono, että se muistutti tätä viestintäjohtajaa jauhelihasta. Siitä nimitys. Toisella oli liian iso nenä, toisella liian iso leuka.”
”En mä osannut siihen puuttua. Hän teki sen vitsinä. Muistan tuon, kun vitsi kohdistui minuun. Päälläni oli tavallinen värikäs toppi, pellavahousut ja silloin muodissa olleet kengät. Jostain syystä hän otti minut tikun nokkaan ja kertoi siinä kaikille mielipiteensä vaatteistani. Ne olivat huonot”, hän muistelee.
”Ai miltä se tuntui? No en mä tiedä. Selkeästi pahalta, koska tuosta on jo yli 20 vuotta ja mä muistan sen edelleen. Ei siihen kukaan puuttunut. Paikalla oli kiusaajan lisäksi kaksi muuta ihmistä: toinen harjoittelija ja se toinen asiantuntija. Ei kumpikaan sanonut mitään. Ei sitä tullut kukaan mulle pahoittelemaan. Kai se oli tältä ihmiseltä ihan tavallista tuollainen läpän heitto”, hän muistelee.
Jos me aikuiset emme osaa rajata huonoa käytöstä kiusaamiseksi, kuka osaa?
Tekojen piiriin
Terveyden ja hyvinvoinninlaitos järjesti tammikuussa 2023 kouluväkivallan vähentämiseen keskittyvän nuotiopiirin, jossa käsiteltiin koko valtakuntaa ravistelleen kiusaamiskeissin alustuksen kautta kiusaamisväkivallan ja kouluväkivallan ilmiötä Suomessa. Paikalla oli mukana myös ”Joonaksen” keississä mukana olleita viranomaisia ja asiantuntijoita, mutta fokus oli yleisellä tasolla. Kysymys kuului: miten voimme parantaa tilannetta? Mitä emme vielä tiedä?
Kutsuttuna kommentoimaan ja keskusteluun osallistumaan oli eräs kasiluokkalaisten ryhmä. Sieltä kuului selkeänä viestinä meille aikuisille se, että nuoret kaipaavat lisää keskustelua kiusaamisväkivallasta. Eli meidän aikuisten pitää liidata. Näyttää esimerkkiä. Asettaa rajat.
”Kaikki ei ole kiusaamista. Se voi olla vaan läppää”, sanoi eräs nuori.
”Ei me haluta että kaikkeen puututaan. Se voi aiheuttaa meille hankaluuksia”, sanoi toinen.
”Kiusaaminen voi olla myös hyvästä, jos se johtaa muutokseen. Jos sä haiset ja sulle mainitaan siitä, se nöyryyttäväkin maininta voi olla vaan tavallaan töykeää välittämistä, kun ei me kukaan tykätä että joku haisee. Jos sä sen ansiosta alat toimimaan niin ettet haise, eiks se ollut hyvä että siitä sanottiin?”, miettii yksi.
Tämä herättää heti ajatuksen siitä, miten paljon aikuista tarvitaan ohjaamaan. Meidän on tiedettävä ja osattava. On osattava nähdä kiusattu ja hänen tuskansa. On osattava nähdä kiusaavan tekojen taakse, erityisesti silloin kun kyseessä on nuori henkilö joka vasta harjoittelee. Meidän on ohjattava. Meidän on kasvatettava.
Kiusaaminen on siitä jännä ilmiö, että se on olemassa heti kun joku sanoo, että tuntee itseään kiusattavan. Me aikuiset olemme tottuneet ymmärtämään rikkeet ja normeja rikkovat teot jälkijättöisesti niin, että niiden vakavuus ja olemassaolokin määritellään vasta jälkeenpäin – oikeudessa. Se oli perusmuotoinen teko. Se oli törkeä teko. Se ei ollut mikään teko – ei ollut näyttöä.
”On ihan järkyttävää, että tämmöisistä kiusaamisväkivallan keisseistäkin kiusaajien vanhemmat sekä kiusaajat itse peräävät todisteita. Me poliisit olemme siinä todella hankalassa välikädessä, sillä alle 15-vuotiaiden teoissa ei ole useinkaan mitään todisteita”, paikalla ollut poliisi tuskailee.
Kuten MOT:n dokumentoimassa kiusaamiskeississä, on kiusatun puolen kontolla järjestää nämä todisteet. Ja nekään eivät sitten riitä.
Palataan ajatukseen kiusaamisen subjektiivisuudesta. Kun joku ihminen on kokenut itsensä toisen vallan kohteeksi ja vallankäytön uhriksi, hänen kokemuksensa on otettava todesta. Se ei tarkoita sitä, että asiasta käynnistyy joku tervaa ja höyheniä -toimintaketju, vaan terapeuttisesti katsottuna se tarkoittaa vain sitä, että hän tulee nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi. Hänen kokemuksensa todetaan validiksi. Kyllä – sinuun on sattunut. Tule, autan sinua. Samaan aikaan asiasta voi olla tuntemuksia tekijällä. On tunemuksia ja tarpeita. Hän tarvitsee apua, jotta voi ohjautua paremmalle ja vähemmän tuhoisalle tielle. Tielle, jossa hän ei tuhoa itseään eikä muita.
Usein kiusaamisesta tai muuten sopimattomasta käytöksestä syytetty nuori ihminen kieltää tekonsa. Miksei kieltäisi? Se on aika syvälle juurtunut strategia välttää ikäviä seuraamuksia. Tarhasta tuttu. Vastuun kantaminen on vaikeaa meille aikuisillekin. Siihen liittyvät tunteet tuntuvat raskailta ja hankalilta.
”Mä en halunnut edes mitään hankaluuksia, mutta eniten mä en vaan halunnut mitään tunnepitoisia keskusteluja tai muuta paskaa siitä, että mitä oli tapahtunut. Se tuntui niin tyhmältä käsitellä jotain tunteita”, eräs poika on kommentoinut omaa kiusaamiseksi luokiteltua käytöstään.
Kiusaaminen ja kiusaamisväkivalta onkin tunnepitoinen asia, molemmilta puolilta. Se tavallaan kahlitsee myös sosiaalista valtaa toisiin väärin käyttävän tekijänsäkin haitallisesti vaikuttavaan kehään, josta murtautumiseen tarvitaan usein aikuisen apua.
Katso, olet tässä kehässä. Katso miten se kahlitsee myös sinua. Vaikka haluat kieltää sen, se on olemassa.
Tuo on hyvää käytöstä. Tuo on huonoa käytöstä. Noin ei saa sanoa kenellekään. Kuulostaa yksinkertaiselta. Miksi me aikuiset sitten selittelemme niin?
”Koska kuulostaa järkevältä kun joku nuori kundi sanoo, että sitä ärsytti kun toinen teki noin ja noin. Aikuinen siinä tilanteessa tavallaan näkee sen toimintaketjun loogisuuden, vaikkei hyväksykään sitä. Kun se sitten jätetään sanomatta ja mitään ei seuraa, tekijälle vahvistuu käsitys väärään suuntaan – se oli ihan ok. Kukaan järkevä aikuinen ei tietenkään sanoisi, että OK sun mielestä se toinen nuori haisi pahalle, eli oli ihan järkevää kun sanoit sille että ’vitun haisunäätä painu vittuun siitä haisemasta’. Aikuisen pitäisi siinä pystyä tavallaan ujuttamaan sanojen tasolle ihan validi pointti henkilökohtaisesta hygieniasta – joo, se on hyvä asia. Mutta EI ole hyvä asia mennä sanomaan sitä noin. Pitäisi pystyä erottelemaan aika metatasoisestikin sitä, millaista palautetta saa ja ei saa antaa toiselle ihmiselle”, asiantuntija voisi miettiä.
”Noin ajatteleva nuori ei ymmärrä, ettei hänellä ole minkäänlaista oikeutta sanoa toiselle ihmiselle mitä vaan. Tämä on se ongelma, ehkä tänä päivänä. Nuorilla ei ole käsitystä siitä, mihin kaikkeen heilä on oikeuksia ja valtuuksia ja mihin ei. Tai on ajatus, että on vain oikeuksia eikä mitään vastuuta tai velvollisuuksia”, tuo asiantuntija voisi jatkaa.
Meidän aikuisten on pyrittävä myös käsittelemään erilaisia ja raskaitakin tunteita tavallisten arkitunteiden ohella.
Lisää puhetta
Nuoret siis kaipaavat lisää puhetta. Jo pelkästään sen olemassa oleminen ja luominen on aktiivista tekemistä. He kaipaavat aikuisten jämäkkää ja selkeää ohjeistusta siitä, mitä toisille saa sanoa ja mitä ei. Vaikka heistä osa pyytää jättämään toimimatta, niin ei pidä tehdä. Se olisi aikuisen velvollisuuksien laiminlyömistä.
Nuoret siis kaipaavat kasvattamista. Puuttumista. Rajanvetoa.
Puuttuminen ja rajanveto on usein vaikeaa myös siksi, että me aikuiset koemme sen niin raskaaksi. Esimerkiksi kouluissa arki on niin raskasta, että jo pelkästään sen hoitaminen hengästyttää. Keskustelukulttuuria siis kaivataan, mutta sen laadullistaminen on myös kovin tärkeää. Koulut kertovat meille, että kotien ja koulujen välinen kommunikaatio on muuttunut. Tämän olemme kaikki voineet lukea otsikoista. Voidaanko siis todeta, että puhumista pitäisi olla myös kodeissa ja koteihin päin? Että pelkkä nuorten kanssa puhuminen ei riitä?
Käytöstavat ja puheen kulttuuri periytyy siinä missä ruokailutottumuksetkin. Nuoren elämässä on kodin lisäksi muitakin kulttuureita, kilpailevia sellaisia, joiden vaikutusten alaisiksi he päätyvät kasvaessaan. Niihin vaikuttaminen on osa kasvatustyötä.
Jos vanhempi ei tiedä tai tunne lapsen kaveripiiriä, harrastuspiirejä tai sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa toimintaa, miten hän voisikaan vaikuttaa jollain rakentavalla ja ohjaavalla tavalla nuoren oman kulttuurin ja arvojen kehittymiseen?
