Mikko Ahtila katsoo pimeyteen – näin lapsiin kohdistuva seksuaaliväkivalta muuttuu verkossa ja tekoälyn ajassa

April 23, 2026

”Kaikki eivät pysty katsomaan pimeyteen. Eikä kaikkien tarvitsekaan. Mutta jos kukaan ei katso, pimeys saa vallan.”

Mikko Ahtila sanoo tämän rauhallisesti, lähes ohimennen. Lause ei ole iskulause eikä tarkoitettu jäämään elämään sitaatteina. Se on pikemminkin työn reunaehto: hiljainen totuus, jonka varaan hänen arkensa rakentuu.

Pimeys ei hänen työssään ole vertauskuva. Se ei ole mielentila, metafora tai filosofinen käsite. Se on konkreettista todellisuutta – todellista inhimillistä mielen ja tekemisen pimeyttä: lapsiin kohdistuvaa seksuaaliväkivaltaa, joka on dokumentoitua, analysoitavaa ja läsnä tavalla, jota suurin osa ihmisistä ei halua eikä kykene kohtaamaan. Eikä ole tarkoituskaan.

“Tärkeää on se, että joku katsoo pimeyteen. Tuo sinne valoa – vaikka vain pienen valonpilkahduksen”, Ahtila sanoo. “Ja joskus se pieni riittää siihen, että jokin alkaa muuttua.”

Ahtila piirtää selkeän kuvan. Jos kukaan ei katso, pimeydestä ei puhuta. Jos siitä ei puhuta, tietoisuus ei kasva. Ja jos tietoisuus ei kasva, mikään ei estä pahojen asioiden toistumista.

Siksi tarvitaan Mikon kaltaisia pimeyteen katsojia.

Kutsumus, joka ei syntynyt pimeydestä

Ahtila ei puhu itsestään sankarina. Päinvastoin. Hän painottaa, ettei tämä työ sovi kaikille – eikä sen pidäkään. On tärkeää tunnistaa omat rajansa. Ihmisen psyyke ei ole loputon, eikä altistuminen äärimmäiselle väkivallalle ole neutraali kokemus kenellekään.

“Jokainen ihminen ei kykene tähän työhön. Ja se on täysin ok”, hän sanoo. “Mutta jonkun täytyy.”

Hänen oma polkunsa lasten suojelemisen pariin ei alkanut pimeydestä, vaan lapsista ja nuorista. Ajatuksesta, joka on kulkenut mukana nuoruudesta asti: lapsilla on valtava potentiaali kasvaa miksi tahansa; mutta vain, jos heidän ympärillään on turvallisia aikuisia. Ilman niitä potentiaali jää suojaamattomaksi.

Ensimmäiset hälytysmerkit tulivat jo vuosia sitten sateenkaariyhteisöissä. Nuoret, jotka etsivät identiteettiään ja paikkaansa maailmassa, olivat usein alttiita vallan väärinkäytölle. Vanhemmat ja kokeneemmat ihmiset eivät aina olleet siellä suojelemassa – joskus päinvastoin. Kaikilla ei ollut puhtaat tarkoitusperät.

“Se tunne, että kaikki ei ole kohdallaan, jäi kehoon”, Ahtila sanoo.

Sama tunne vahvistui myöhemmin työssä nuorten kanssa, joilla oli enemmän tuen tarpeita kuin ympäristö kykeni tarjoamaan. Seksuaalisuuteen, rajoihin ja turvallisuuteen liittyvät kysymykset nousivat esiin yhä uudelleen. Usein vasta sitten, kun jotain oli jo tapahtunut.

Seksuaalikasvatus, jonka olisi pitänyt toimia suojana, puuttui tai oli sirpaleista. Tieto ei ollut ikä- ja kehitystasoista, eikä se ollut systemaattista. Vastuu hajosi.

“Puhuin näistä tarpeista jo yli kymmenen vuotta sitten”, Ahtila sanoo. “Vasta nyt yhteiskuntana alamme hitaasti herätä siihen, mistä on ollut kyse koko ajan.”

Todellisuus, jota emme halua ymmärtää

Yksi suurimmista väärinkäsityksistä Suomessa ei liity yksittäisiin ilmiöihin, vaan mittakaavaan. Siihen, kuinka yleistä lapsiin kohdistuva seksuaaliväkivalta todellisuudessa on.

Numerot ovat lohduttomia.

Viimeisten 12 kuukauden aikana arviolta yli 300 miljoonaa lasta maailmassa on kokenut seksuaaliväkivaltaa. Maailmanlaajuisesti vihjepalveluille tehdään keskimäärin kymmenen ilmoitusta joka ikinen sekunti. Suomessa joka viides lapsi – ja tytöistä jopa joka kolmas – on kokenut seksuaaliväkivaltaa joko ikätoverin tai aikuisen toimesta.

Silti puhumme tästä yhä kuin poikkeuksesta.

“Jos todella ymmärtäisimme, kuinka yleistä tämä on, tekisimme sille enemmän”, Ahtila sanoo. ”Tai ainakin toivon niin.”

Viimeisen 5–10 vuoden aikana lasten kokema seksuaaliväkivalta on siirtynyt yhä enemmän verkkoon. Merkittävä osa uudesta materiaalista on lapsen itse itsestään ottamaa – ei vapaaehtoisesti, vaan houkuteltuna, manipuloituna, kiristettynä tai lahjottuna. Lapset ovat yhä nuorempia. Materiaali yhä väkivaltaisempaa.

Alastonkuvilla kiristäminen on lisääntynyt erityisesti teini-ikäisten poikien kohdalla. Ulkomailla ilmiö on johtanut jo kymmeniin itsemurhiin. Suomessa ilmiö on olemassa, mutta siitä puhutaan vähän. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja sen ilmituloon liittyy aina uhrin häpeä – sukupuolesta riippumatta. Mikko Ahtilan mukaan ammattilaiset pohtivatkin, jääkö suuri osa poikien kohtaamasta seksuaalisesta väkivallasta kokonaan näkemättä globaalilla tasolla. Juuri tämä näkymättömyys tekee ilmiöstä erityisen haavoittuvan uusille hyväksikäytön muodoille.

Ja nyt kuvaan on tullut tekoäly.

Tekoälyllä tuotettu lapsiin kohdistuva seksuaaliväkivaltaa kuvaava materiaali, deepfake-teknologia ja niin sanotut nudify-sovellukset ovat muuttaneet pelikenttää pysyvästi. Yhdestä tavallisesta koulukäytävässä otetusta kuvasta voidaan hetkessä tehdä alastonkuva. Sitä käytetään nöyryyttämiseen, uhkailuun, kiristämiseen – kiusaamisväkivallan välineenä.

“Tämä ei ole mikään tulevaisuuden uhka”, Ahtila sanoo. “Tämä on jo täällä. Ja se ei ole minkään nukkavierun katunuoren ongelma vaan ihan tavallisten nuorten tavallisena uhkana. Tämä kodeissa pitäisi käsittää.”

Mitä pimeys tekee ihmiselle

Pimeyteen katsominen ei ole vain ammatillinen tehtävä. Se vaikuttaa ihmiseen väistämättä.

“Se, joka väittää, ettei tämä työ vaikuta häneen, ei välttämättä tunne itseään tarpeeksi hyvin”, Ahtila sanoo.

Vaikutukset voivat olla psyykkisiä, kehollisia, ihmissuhteisiin liittyviä. Ne voivat koskettaa käsitystä ihmisyydestä, turvallisuudesta tai seksuaalisuudesta. Siksi työ vaatii rajoja – ja rakenteita.

Analyysityötä tehdään tietyssä huoneessa. Kun ovesta astuu sisään, tietää, mitä voi kohdata. Kun ovesta astuu ulos, asiat jätetään huoneeseen. Työtä tehdään vain rajatun ajan ja rajattuna määränä päiviä viikossa. Jokaisen työjakson jälkeen on varattu palautumisaika.

Työnohjaus on pakollista. Kollegat ovat elintärkeitä.

“Tästä työstä on hyvin vaikea puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tee samaa työtä”, Ahtila sanoo. “Kollegat tietävät täsmälleen, mistä puhut.”

Rakenteet, jotka suojelevat – ja jotka pettävät

Kun kysyy, missä suomalainen järjestelmä epäonnistuu, vastaus ei ole yksittäinen viranomainen tai toimija.

“Lapsilla ei ole systemaattista pääsyä ikä- ja kehitystasoiseen, tietoon perustuvaan seksuaalikasvatukseen”, Ahtila sanoo. “Eikä riittävästi tunne- ja turvataitoja, medialukutaitoa tai tekoälytaitoja. Lapset ovat ylipäätään liian yksin verkossa ja somessa. Väitän, että jos aikuiset kodeissa todella ymmärtäisivät, mitä vaaroja siellä liikkuu, he eivät voisi jättää lapsia ja nuoria niin yksin.”

Ja jos järjestelmä suojelisi lapsia riittävästi, lapsiin kohdistuva seksuaaliväkivalta vähenisi. Nyt se ei vähene.

Ratkaisut ovat Ahtilan mukaan rakenteellisia: selkeä lainsäädäntö, velvoittava vastuu digipalveluille, kansallinen hoito- ja palvelupolku niille, jotka ovat syyllistyneet tai pelkäävät syyllistyvänsä lapsiin kohdistuvaan seksuaaliväkivaltaan.

“Ilman näitä me vain reagoimme. Emme ehkäise.”

Entä kodit sitten?

”Tarvitsemme systemaattista muutostyötä, emme lisää katukampanjoita.”

Toivo ei ole tunne – se on teko

Se, mikä Ahtilaa tässä työssä liikuttaa, ei ole vain kauhu. Se on mahdollisuus muutokseen.

“Osa lapsista omaa uskomattoman resilienssin”, hän sanoo. “Vaikka he kohtaisivat kuinka pahoja asioita, heillä on silti mahdollisuus kasvaa ja rakentaa hyvää elämää – jos he saavat tukea.”

Siksi tämä työ jatkuu.

“Työ on kesken. Ja sitä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.”

Jos Ahtila voisi sanoa lapselle vain yhden lauseen, se olisi tämä: Kokemasi seksuaaliväkivalta ei ole ikinä sinun syysi. Siitä voi selvitä, ja apua on olemassa.

Ja aikuisille hänen viestinsä on yksinkertainen – ja vaativa: ”Olkaa aidosti kiinnostuneita lasten elämästä. Kysykää, kuunnelkaa, ottakaa vastuu. Uskaltakaa katsoa ja kestää, koska muuten teidän lapset joutuvat uskaltamaan ja kestämään yksin. Uskaltakaa olla aikuisia.”

Koska jokainen käännetty katse on riski. Ja jokainen katsottu pimeys on mahdollisuus suojella.

Lapsiin kohdistuva seksuaaliväkivalta Suomessa ja maailmalla – luvut, ilmiöt ja faktat

Seksuaaliväkivalta ei ole marginaali

Maailmanlaajuisesti: viimeisen 12 kuukauden aikana arviolta yli 300 miljoonaa lasta on kokenut seksuaaliväkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä verkossa tai sen ulkopuolella. Tämä tarkoittaa useita lapsia joka ikinen sekunti.
Suomessa: vähintään joka viides 11–17-vuotias kertoo kokeneensa seksuaaliväkivaltaa. Tytöistä jopa joka kolmas.
Verkossa koettua seksuaaliväkivaltaa kokenut lapsi ei useimmiten kerro asiasta aikuiselle.

Tekijä ei ole aina aikuinen

Merkittävä osa lapsiin kohdistuvasta seksuaaliväkivallasta tapahtuu lasten ja nuorten välillä.
Useissa suomalaisissa ja kansainvälisissä selvityksissä on todettu, että 30–50 % lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista on toisen alaikäisen tekemiä.
Suomessa poliisin tietoon tulleissa seksuaalirikoksissa alaikäisten tekijöiden osuus on ollut kasvussa erityisesti verkossa tapahtuvissa rikoksissa, kuten kuvien pyytämisessä, kiristyksessä ja seksuaalisessa painostuksessa.
Suurin osa alaikäisistä tekijöistä ei ole “rikollisia” identiteetiltään, vaan lapsia tai nuoria, joiden oma kehitys, rajat, seksuaalikasvatus ja turvataidot ovat pettäneet – tai jotka ovat itse aiemmin altistuneet seksuaaliväkivallalle.

Ilman tukea riski kasvaa – molemmille osapuolille

Tutkimusten mukaan lapsi, joka on kokenut seksuaaliväkivaltaa, on selvästi suuremmassa riskissä myöhemmin rikkoa toisen rajoja, ellei hän saa oikea-aikaista tukea ja hoitoa.
Alaikäisten tekijöiden kohdalla varhainen puuttuminen on ratkaisevaa.
Oikea-aikainen hoito, ohjaus ja rajojen opettaminen vähentävät merkittävästi uusintarikollisuutta.
Ilman tukea riski kasvaa – ja kasautuu.

Digitaalinen ympäristö kiihdyttää ilmiötä

Verkossa tekijän ja uhrin ikäero voi olla pieni tai olematon, mutta vallan epätasapaino silti todellinen.
Nudify-sovellukset, kuvien jakaminen, ryhmäpaine ja anonymiteetti ovat lisänneet nuorten välistä seksuaalista väkivaltaa ja kiristystä.
Poliisin ja vihjepalveluiden mukaan yksi alaikäinen tekijä voi lyhyessä ajassa tavoittaa kymmeniä uhreja digitaalisissa ympäristöissä.

Mitä tämä tarkoittaa?

Seksuaaliväkivallan ehkäisy ei ole vain “pahojen aikuisten” pysäyttämistä.
Se on lasten suojelemista myös siltä, että heistä itsestään tulee tekijöitä.
Ilman systemaattista seksuaalikasvatusta, tunne- ja turvataitoja sekä toimivia hoito- ja palvelupolkuja, yhteiskunta epäonnistuu sekä uhrien että tekijöiden kohdalla.

Jos kohtaat lapsiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, voit ilmoittaa siitä myösä Nettivihje-palvelussa.

Täältä löydät Pelastakaa Lapset ry:n materiaalipankin.

SITÄ TAPAHTUU KOKO AJAN – 11–17-vuotiaiden lasten kokemuksia netissä tapahtuvasta seksuaaliväkivallasta ja ikätoverien välisestä seksiviestittelystä.