Seksuaalinen häirintä kouluissa on aihe, joka herättää vahvoja tunteita, ja vaatii meiltä aikuisilta paitsi keskustelua myös konkreettisia toimia. Viimeaikaiset tapaukset ja kokemukset osoittavat, että vaikka puhumme seksuaalisen häirinnän torjunnasta, toimimme käytännössä usein päinvastaisesti. Me aikuiset kauhistelemme sitä, että THL:n terveyskyselyn perusteella vähän alle puolet yläasteikäisistä tytöistä joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Poikien kohdalla luku jää alle 20 prosentin. Samaan aikaan MOT on tutkinut asiaa hälyttävin löydöksin. Me aikuiset älähdämme heti, kun näemme nämä otsikot oikean elämän tapauksista. Mutta kenen vastuulla se asenteiden ja kulttuurin muutoksen ajaminen oikein on?
”Me kaikki ollaan nähty se kuva susta”
Tyttö kulkee pojan ohi käytävällä. Poika ei tunne tyttöä, eikä tyttökään ole koskaan puhunut pojalle, mutta tänään hän puhuu.
”Me kaikki ollaan nähty se kuva susta”, tyttö sanoo ja nauraa päälle.
Poika ei sano mitään. Hän tietää, ettei kannata.
Vuosi sitten nuorisojoukko on syyllistynyt useiden alaikäisten seksuaaliseen tekoon houkutteluun eli groomaamiseen. Kuvia on käytettyä kiristämiseen, nöyryyttämiseen, kiusaamisväkivaltaan, ja ainakin yksi uhreista on myös houkuteltu aikuisista tyhjään asuntoon, pahoinpidelty ja nöyryytetty joukolla. Yksikään tekijöistä tai uhreista ei ole ollut yli 15-vuotiaita. Sen jälkeen kuvat on vuodettu kiertämään ja nyt niitä seksuaaliväkivaltansa keinona käyttävä tyttö on yli 15-vuotias.
Uhrin vanhempi saa tietää asiasta ja aloittaa pitkän neuvottelun, jonka osapuolia ovat koulu, poliisi ja lopulta koko yhteiskunta.
Mikä on seksuaalista häirintää?
”Seksuaalinen ja sukupuoleen perustuva häirintä on tasa-arvolaissa tarkoitettua syrjintää. Seksuaalisella häirinnällä tarkoitetaan sanallista, sanatonta tai fyysistä, luonteeltaan seksuaalista ei-toivottua käytöstä, jolla tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukataan henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta erityisesti luomalla uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri.” Tasa-arvovaltuutettu
Suomen laissa seksuaalinen häirintä määritellään muun muassa Työturvallisuuslaissa (738/2002) sekä Yhdenvertaisuuslaissa (1325/2014). Näissä laeissa seksuaalinen häirintä ymmärretään laajasti sisältäen sekä fyysiset että verbaaliset teot.
Työturvallisuuslaki keskittyy työpaikan turvallisuuden ja terveellisyyden varmistamiseen, ja se määrittelee seksuaalisen häirinnän osaksi työpaikan psyykkistä kuormitusta. Lain mukaan työnantajan on puututtava seksuaaliseen häirintään ja kiusaamiseen heti niiden havaitsemisen jälkeen.
Yhdenvertaisuuslaki puolestaan edistää yhdenvertaisuutta ja kieltää syrjinnän, mukaan lukien seksuaalisen häirinnän. Tässä laissa seksuaalinen häirintä määritellään ei-toivottuna seksuaalisena käytöksenä, joka loukkaa henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta, erityisesti kun se luo uhkaavan, vihamielisen, nöyryyttävän, ahdistavan tai loukkaavan ilmapiirin.
Lisäksi rikoslaki (39/1889) sisältää säännöksiä, jotka voivat kattaa seksuaalisen häirinnän, kuten seksuaalisen ahdistelun. Rikoslain mukaan seksuaalinen ahdistelu määritellään seksuaalisena tekona, joka on omiaan loukkaamaan toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Tämä voi sisältää fyysisiä tekoja sekä sanallista tai muunlaista seksuaalissävytteistä häirintää.
Näissä määritelmissä korostuu, että seksuaalinen häirintä ei ole vain fyysistä, vaan myös sanalliset, vihjailut ja muut eleet, jotka ovat seksuaalisesti vihjailevia tai painostavia, voivat olla lain mukaan seksuaalista häirintää. Määritelmiä on myös muita. Jokaisella on myös omansa.
Mitä on groomaaminen?
Groomaaminen on seksuaalista häirintää vakavampi ja monisyisempi rikos. Se määritellään usein virheellisesti aikuisen tekemäksi toiminnaksi: oikeasti groomaamiseen voi syyllistyä ihan minkä ikäinen tahansa. Ja syyllistyykin.
Groomaaminen, eli toisen henkilön manipulointi ja valmistelu seksuaalista hyväksikäyttöä varten, menee usein pidemmälle kuin mitä seksuaalinen häirintä tyypillisesti kattaa. Seksuaalinen häirintä on laaja käsite, joka voi sisältää ei-toivotut seksuaaliset vihjailut, koskettelut, kommentit tai muunlaisen seksuaalisesti vihjailevan käytöksen. Groomaaminen taas on prosessi, jossa ihminen luo luottamuksellisen suhteen lapsen tai nuoren kanssa tarkoituksenaan seksuaalisen hyväksikäytön mahdollistaminen. Tämä voi sisältää lahjontaa, salaisuuksien pitämistä, suhteen normaalia rajumpaa yksityisyyden loukkaamista ja muuta manipulointia. Vaikka groomaaminen voi sisältää seksuaalista häirintää, se on yleensä osa laajempaa hyväksikäyttöprosessia, joka tähtää vakavampiin rikoksiin, kuten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Suomen lainsäädännössä seksuaalinen hyväksikäyttö ja siihen valmistelu ovat rikoksia, jotka käsitellään vakavammin kuin "vain" seksuaalinen häirintä.
Rikoslaki määrittelee tietenkin seksuaalisen hyväksikäytön ja ahdistelun rikoksina, ja laissa käsitellään myös alaikäisiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Groomaaminen voi täyttää näiden rikosten tunnusmerkit, riippuen tapauksen olosuhteista ja siitä, miten groomaaja toimii. Vaikka kaikki groomaaminen sisältää elementtejä, jotka voidaan tulkita seksuaaliseksi häirinnäksi, groomaaminen itsessään on monimutkaisempi ja vakavampi ongelma, joka liittyy suoraan seksuaaliseen hyväksikäyttöön.
Sopimatonta ja seksuaalista sisältöä lapselta manipuloiva groomaaja käyttää usein vastavuoroisuuden psykologiaa taitavasti hyväkseen siinä, että hän antaa oikeita tai tekaistuja kuvia itsestään luodakseen vastavuoroisuuden paineen kohteelleen: kohteena oleva uhri tuntee sisäistä pakkoa jakaa itsekin itsestään kuvaa ja asioita, ja tähän yhdistyy monesti tahallisesti luotu ja vääristynyt tunne luottamuksesta. Hän myös kehuu ja osoittaa muutakin huomiota lapselle yrittäen luoda positiivista nostetta heidän välilleen.
Puuttumisen monet kynnykset
Vaikka tehty teko olisikin täysin selvää seksuaalista häirintää, sanallista tai kuvan kautta välitettyä, kun kyseessä on kouluympäristö ja nuoret, poliisi ohjaa sen todella helposti sovitteluun tai – mitä useammin – sovittelun kaltaiseen toimintaan, joka ei välttämättä kuitenkaan ole sovittelua vaan ennemminkin jotain muuta. Usein kuulemamme selitys on se, että tekijät ovat alle 15-vuotiaita. Näin käy kuitenkin myös silloin, kun tekijät ovat yli 15-vuotiaita, mutta alaikäisiä. Vaikka teko ja tekeminen olisi jatkuvaa, tekoja ja uhreja useita, tai ne jopa osa systemaattista sarjaa, voi rikosvyyhti jäädä tutkimatta. Vaikka tekoihin liittyisi muutakin rikosta, kuten joukkopahoinpitelyä ja nöyryytystä, sekä useita eri ikäisiä lapsia ja nuoria, on täysin mahdollista, että poliisi ajaa selvittelyä muuhun kuin varsinaiseen rikostutkintaan.
Kasvatuksellisesti ajateltuna restoratiivinen sovittelu voi olla kokijoiden edunmukaista ja terapeuttistakin. Sen tarjoaminen tai ajatteleminen ratkaisukeinoksi on siinä mielessä tavallaan ihan ymmärrettävää. Poliisin selvittelevän keskustelemisen tai kuulemisen kantavin motiivi voi kuitenkin ollakin laillisuuskasvatuksellinen, jolloin sovittelun restoratiivinen puoli ei toteudu.
”Kun aikuiset kääntävät katseensa muualle, eivätkä lähde tutkimaan tehtyjä rikoksia oikeasti, se on väärä viesti yhteiskunnalle ja nuorille. Me aikuiset puhumme tarvittavasta asennemuutoksesta, mutta kuka sen oikein aloittaa, jos viranomaiset eivät siihen lähde”, Goodwin Societyn toiminnanjohtaja Riina Law kysyy.
Kysyttäessä tätä eräs poliisi vastasi näin: ”Joku muu. Sen hoitaa joku muu.” Kuka?
Sama puuttumisen kynnyksen korkeus toistuu kouluissa. Vanhempien on välillä vaikeata saada kouluja toimimaan aktiivisesti ja avoimesti. Opetushallituksen ohjeistukset ovat selkeät ilmoitusvelvollisuudesta, mutta niiden noudattaminen on puutteellista. Tarvitaan konkreettisia toimia, jotka varmistavat, että ilmoitukset johtavat jatkotoimiin.
On varsin tavallista, että selvätkin häirintätapaukset koetaan koulun aikuisten toimesta yksittäisinä ajattelemattomina lauseina, jotka kuuluvat enemmän tai vähemmän nuoruuteen ja hormonien huumaan. Tämä näkemys on suorassa ristiriidassa yleisen keskustelun ja toisaalta rikoslain kanssa.
”Kouluilla on vaikeuksia toimia tehokkaasti ja avoimesti. Uskon, että koulut kokevat itsensä puuttujina ulkopuolisiksi ja pakotetuiksi, ehkä jopa pinnallisiksi toimijoiksi. Jos kännykät kuuluvat asiaan, eli kyse on somen kautta tehtävästä häirinnästä, on rajanveto selvän epäselvä: kännykät kuuluvat ehkä koulupäivään, mutta niiden sisältö ja käyttö selkeästi kotien vastuulle. Kodeista taas ollaan epäselviä siitä, onko aikuisella velvollisuus tai edes lupa tarkastaa alaikäisen kännykkää, jos epäilee tämän syyllistyneen tai altistuneen rikokselle”, Law miettii.
Myös viestintä vanhempien kanssa on kouluille haastavaa, ja usein tuntuu, ettei kukaan ota varsinaista vastuuta ongelmien ratkaisemisesta.
”On aivan tavallista, että kiusaamisväkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa koskeva viestintä kärjistyy todella nopeasti. Se on kriittistä ja vaativaa kriisiviestintää, johon valmiuksia ei välttämättä koululta löydy. Tiedän tapauksia, joissa koululta ollaan suoraan valehdeltu tehdyn viranomaisilmoituksia. Kun vanhempi on tarkastanut ilmoitusten tilan vaikkapa poliisilta, onkin selvinnyt ettei niitä olla tehty”, Law kertoo.
Kaikki kynnykset kodin edessä
Kiusaamisväkivaltaan ja lapsiin kohdistuvaan seksuaaliseen väkivaltaan liittyvät puuttumisen kynnykset ovat kaikki yhtenä rintamana ja kertautuneena kodin edessä.
”Loppupeleissä vanhempi saattaa joutua taistelemaan sen puolesta, että kukaan viranomainen tekee ylipäätään yhtään mitään. Meidän tiedossamme on tapauksia, joissa alle 15-vuotiaan tekemä törkeä lapseen kohdistuva seksuaalirikos on meinattu jättää kokonaan tutkimatta poliisin toimesta sillä verukkeella, että tekijä ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa ja ’kuuluu lastensuojelulle’. Lastensuojelu ei tutki mitään, vaan suojelee lapsia. Suomessa poliisi tutkii rikokset – vaikka sitten lastensuojelun virka-apupyynnön kautta”, Law muistuttaa.
Kodit kokevat olevansa yksin, ja tutkimusten mukaan nuoretkin kokevat jäävänsä yksin haasteiden edessä.
”Käytännössä on vallan yleistä, että koko koneiston käyntiin saaminen vaatii vuosien keston ja todella vakaviin kierroksiin nousevat kiusaamisväkivaltarikokset, ennen kuin tämän hetkisen koneiston kaikki palaset saadaan niin sanotusti jiiriin ja pelaamaan samaa peliä.”
Väkivallan uhreissa teot, erityisesti seksuaalisen väkivallan teot herättävät häpeää ja syyllisyyttä.
”Itsetuhoisuus on todella yleistä, samoin erilaiset traumaoireet ja masennus. Näillä teoilla, joita viranomaiset pitävät todella kevyinä, on todella raskaat ja todella kalliit seuraukset sekä yhteiskunnallisesti että inhimillisesti ajateltuna.”
Seksuaalirikokset herättävät usein häpeää myös uhrien vanhemmissa, ja se on myös yksi kynnys ylitettäväksi.
"Meidän on puhuttava näistä asioista avoimemmin, jotta nämä kynnykset madaltuvat. Me emme saa vain kääntää selkäämme kampaviinereihin päin, vaan nämä asiat on kohdattava rohkeasti ja yhdessä!"
Kohti parempaa huomista?
Palataan asennemuutoksen ja muutoksen johtamiseen. Kysymys kuuluu, kuka muu sen hoitaa, jos emme me aikuiset? Kuka muu, jos eivät viranomaiset?
On tärkeää muistaa, että asenteiden ja käytäntöjen muuttaminen lähtee meistä: aikuisista. Etelä-Karjalan malli korostaa viranomaisilmoitusten merkitystä, mutta samalla on tunnustettava ja tunnistettava, että pelkät ilmoitukset eivät riitä.
”Tarvitaan aitoa sitoutumista ja keinoja tehdä niille ilmoituksille jotain. Jotain muuta kuin mitä nyt tehdään. MOT:n juttu nosti esille tyttöjen näkökulman, mutta lapsiin kohdistuva seksuaalinen häirintä ja seksuaalirikokset ylipäätään ovat kaikkia lapsia ja nuoria koskettava ongelma. Samaan aikaan, yhteiskuntana ja yhteisönä, ihmisinä, se koskettaa meitä kaikkia aikuisia. Tilanne on huonompi kuin haluamme myöntää. Me emme voi vain voivotella ja päivitellä näistä lukiessamme, vaan on aika tehdä oikeita tekoja. Tämä ei ole oikein”, Law kuittaa.
