Toiseuttamisen ja mielenterveyden poikkeamien kuten stressin ja burnoutin välillä on selkeä yhteys. Erityisesti strukturoiduissa yhteisöissä kuten koulussa tai työpaikoilla koettu toiseuttaminen voi johtaa lisääntyneeseen stressiin ja uupumukseen, mikä taas heikentää suoritusta ja henkilökohtaista hyvinvointia. Kun yksilöt kokevat jatkuvaa syrjintää tai aliarvostusta, heidän henkinen kuormituksensa kasvaa, mikä voi pitkällä aikavälillä johtaa uupumukseen ja työkyvyn heikkenemiseen
Tämä on toinen artikkeli artikkelien sarjasta, joiden tehtävä on puhua toiseuttamisesta yhteiskunnallisena ja psykososiaalisena ilmiönä erityisesti yhteydessä neurodiversiteettiin.
Toiseuttaminen ja mielenterveys
Mielenterveyden näkökulmasta toiseuttaminen voi olla haitallista, sillä se voi pahentaa stressiä, ahdistusta ja masennusta. Erityisesti neurodiversiteettiin liittyvä toiseuttaminen, kuten ADHD:n kaltaisten tilojen väärinkäsitykset, voi lisätä henkilön kokemaa painetta ja syrjintää. Maskaaminen eli käyttäytyminen, jossa yksilö pyrkii tietoisesti peittämään tai muuttamaan luonnollisia reaktioitaan, tunteitaan tai käyttäytymistään sopeutuakseen sosiaalisiin normeihin tai odotuksiin, on todella kuluttavaa psyykkisesti ja joskus jopa fyysisesti. Maskaamisen termi on usein käytössä keskusteltaessa neurodiversiteetistä, erityisesti autismikirjon henkilöiden kontekstissa. Neurodiversit henkilöt voivat käyttää maskaamista piilottaakseen tai vähentääkseen neurotyypillisistä poikkeavia käyttäytymistään, kuten erityisiä liikkeitä, äänensävyjä tai sosiaalisia reaktioita, tuntiakseen itsensä hyväksytyiksi tai välttääkseen syrjintää.
Maskaaminen on usein rasittavaa, ja johtaa henkiseen ja emotionaaliseen uupumukseen, koska se vaatii jatkuvaa tietoisuutta ja ponnistelua käyttäytymisen säätelyyn. Se voi myös vaikeuttaa yksilön aitoa ilmaisua ja itsensä hyväksymistä. Tämä taas voi johtaa työuupumukseen ja heikentää merkittävästi elämänlaatua. Joka tapauksessa se on resursseja pois tuottoisasta työstä. Ymmärtämällä näitä yhteyksiä voimme parantaa työympäristöjä ja edistää mielenterveyden hyvinvointia.
Aikuisena diagnosoidut nepsyt voivat havahtua myös siihen, miten ovat maskanneet huomaamattaan ja uupuneet tajuamattaan uupumisen todellista syytä. Tällä hetkellä aikuiset ovatkin näissä nepsyasioissa kovin yksin ja melko kestämättömässä tilanteessa. Työterveys kannattelee monesti tietämättään neuropsykiatrisesti oireilevia aikuisia, joita hoidetaan uupumuksen ja muun oireilun johdosta monin tavoin, muttei ymmärretä diagnosoida oikein. Julkisella puolella tutkimuksiin on pitkät jonot, ja monet kertovat tarinoita siitä, miten tutkimuksissakin on tullut vastaan monenlaisia haasteita sekä ihan diagnoosin ja lääkityksen panttaamiselta vaikuttavaan toimintaan.
THL:n tammikuussa julkistaman ADHD-diagnoosien yleisyyttä koskevan tutkimuksen tuloksia kommentoitiinkin näkyvästi lääketieteen puolelta lausuen monenlaista ylidiagnosointiin liittyen. Käytännössä tilanne näyttäisi kuitenkin olevan kaikkea muuta kuin ylidiagnosointia. Onko realistista ajatella, että diagnoosien määrä on ongelma, joka korjaantuu sillä, että diagnosoidaan vähemmän?
Henkilökohtaisista seuraamuksista yhteiskunnallisiin
Henkilökohtaisella tasolla toiseuttaminen voi aiheuttaa vakavia mielenterveydellisiä haasteita, kuten masennusta, ahdistusta ja alentunutta itsetuntoa. Nämä johtavat koululaisella helposti monenlaisiin haasteisiin oppimisen polullaan. Tavallisen koulumenestyksen kriisiytyminen on kipeä, mutta vielä melkoisen kosmeettinen asia. Vielä syvemmälle yksilöön menevät muut muutokset: kaiken keskiössä on merkittävästi heikentynyt toimijuuden ja minäpystyvyyden tunne, jotka taas ovat työläitä korjata ja vaikuttavat negatiivisesti pitkälle aikuisikään – korjaamattomina heikentävät yksilön elämänlaadun kokemusta selkeästi. Lapsuudessa ja nuoruudessa marginalisoitu ja haavoitettu kantaa haavojaan siis aikuisuuteen, ja tilanteen usein mutkistuvat myös uusissa ympyröissä.
Olemme korkean sosiaalihuollon yhteiskunta. Maksamme yhteisesti monesta. Siitäkin perspektiivistä ja yhteiskunnallisesti katsottuna näiden seurausten kustannukset ovat merkittäviä, mukaan lukien tuottavuuden lasku, terveydenhuollon lisääntyvät kustannukset ja sosiaalisten suhteiden heikkeneminen. Kun mietimme, onko nämä siis yksilön asioita vai koko yhteiskunnan yhteisiä, on johtopäätös varsin selvä: ne kuuluvat meille kaikille. Jo tästäkin syystä sekä tutkimuksellisten ja diagnostisten prosessien aito kehittäminen parempaan suuntaan, ei eksklusiivisempaan ja poissulkevaan suuntaan, on täysin keskeistä. Alidiagnosointi ja lääkinnällisen avun panttaaminen eivät luo kestävää tulevaisuutta.
Neurodiversiteetti ja diagnostiikka – avaimia johonkin suurempaan?
Neurodiversiteetin ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat keskeisiä tekijöitä toiseuttamisen vähentämisessä. Diagnostiikan rooli on tärkeä, sillä se auttaa tunnistamaan ja tukemaan erilaisia oppimis- ja toimintatapoja. Erityisesti autismin ja ADHD:n kaltaisten moninaisten tilojen diagnosoinnin ja ymmärtämisen kehittäminen sekä erityisesti kehittymisestä ja ymmärryksen lisääntymisestä vaikuttava PUHUMINEN eli viestiminen ovat keskeisessä roolissa stigman vähentämisessä. Tässä kohtaa on jälkeen kerran aiheellista muistuttaa, että stigman vähentäminen edistää yksilöiden täyttä potentiaalia yhteiskunnassa eli lisää koko yhteiskunnan hyvinvointia ja tuottavuutta.
Viimeaikaisten trendien analyysiä
Tammikuussa 2024 THL:n tutkimuksessa todettiin, että ADHD-diagnoosit ovat lisääntyneet Suomessa merkittävästi, erityisesti pojilla. Tämä nosti lääketieteen ammattilaisissa esiin tarpeen keskustella ylidiagnostiikan mahdollisuudesta selittämään alueellisia eroja. Toisaalta kirjolla olevien keskuudessa tämä taas vuorostaan nosti keskiöön äänet siitä, miten lääketieteen ammattilaiset tuntuvat elävän täysin tietämättöminä siitä, miten vaikeaa tutkimuksiin on oikeasti päästä. Kirjon sisältä tuntui siltä, että hatarasti tunnettua ilmiötä ja muutoksia siinä pyrittiin selittämään ulkoisilla seikoilla sen sijaan, että oltaisiin pysähdytty miettimään miten vähän neurokirjosta ja sen luonteesta diversiteetteineen oikeasti tiedetään.
Diagnostiikan rooli neurodiversiteetin ymmärtämisessä ja hallinnassa on keskeinen. Asianmukainen diagnoosi voi auttaa yksilöitä ymmärtämään paremmin itseään ja tarjoaa välineitä, joilla he voivat selviytyä erilaisissa sosiaalisissa ja ammatillisissa tilanteissa. Diagnoosi voi myös ohjata tarvittavien tukimuotojen ja interventioiden suunnittelua sekä auttaa rikkomaan vallitsevia stigmoja, kun ymmärrys ja tietoisuus neurodiversiteetistä lisääntyy. Kuitenkin on tärkeää huomioida, että diagnoosi ei saa johtaa leimaamiseen tai toiseuttamiseen, vaan sen tulee olla väline parempaan ymmärrykseen ja tukemiseen.
Tapausanalyysi: ADHD-diagnoosit Suomessa
Suomessa ADHD-diagnoosit ovat lisääntyneet merkittävästi, erityisesti poikien keskuudessa. THL:n tutkimuksen mukaan ADHD-diagnoosit 7-17-vuotiaiden poikien keskuudessa ovat nousseet 8,3 prosenttiin ja tyttöjen keskuudessa 3,3 prosenttiin vuosina 2015–2022. Tämä herättää keskustelua siitä, miten diagnoosikäytännöt ovat muuttuneet ja mitkä tekijät voivat vaikuttaa tähän nousuun. Myös alueelliset erot diagnoosien yleisyydessä ovat huomattavia, mikä viittaa siihen, että erilaiset ympäristötekijät ja diagnostiset
Alueelliset erot ADHD-diagnoosien määrässä ovat merkittävät. Erot voivat johtua monista tekijöistä, kuten eroista terveydenhuollon palveluiden saatavuudessa, diagnostisissa käytännöissä ja ympäristöllisissä tekijöissä. Esimerkiksi eri alueiden koulutusjärjestelmät ja niiden tarjoamat tukipalvelut voivat vaikuttaa diagnoosien määriin. Myös sosioekonomiset tekijät, kuten perheiden tulotaso ja vanhempien koulutustausta, voivat vaikuttaa diagnoosien määrään ja laatuun.
Haasteet ja mahdollisuudet
Yksi merkittävä haaste on varmistaa, että ADHD-diagnoosit ovat tarkkoja ja niitä käytetään asianmukaisesti. On tärkeää erottaa ADHD:n todelliset tapaukset mahdollisista ylidiagnostisoinnin tilanteista. Toisaalta on myös tarkasteltava ylidiagnosointipuheen tarpeellisuutta ylipäätään. Miksi ensimmäinen ajatus on se, että kyseessä voi olla ylidiagnosointi sen sijaan, että todettaisiin neurodiversiteettiä koskevan nykytiedon olevan vielä verrattain ohutta ja alati muuttuvaa. Näin ollen kirjon laatu voi olla huomattavasti vaihtelevampi kuin mitä tiedetään, ja diagnosoitavia vain oikeasti on enemmän kuin mihin ollaan totuttu. Tilanne on dynaamisesti muuttuva ja vaatii terveydenhuollon ammattilaisten koulutuksen lisäämistä ja diagnoosikriteerien tarkastelua. Mutta sen lisäksi se vaatii itse kirjolaisten kuulemista. Aito ymmärrys ei lisäänny vain ulkopuolelta niitä toisia tarkastelemalla.
Näin mietittynä ADHD-diagnoosien lisääntyminen tarjoaa mahdollisuuksia parempaan ymmärrykseen ja kenties todellisille kirjolaisille paremmin saatavilla olevaan tukeen. Kun neurokirjo ja vaikkapa ADHD ymmärretään paremmin, voidaan kehittää tehokkaampia strategioita sen hallintaan ja hoitoon sekä lisätä tietoisuutta neurodiversiteetistä yhteiskunnassa. Tämä voi auttaa vähentämään stigmaa ja edistämään yhdenvertaisuutta ja inklusiivisuutta koulutuksessa ja työelämässä.
Artikkelisarjan viimeiseen osaan (3/3) pääset tästä linkistä.
Lähteet:
https://thl.fi/-/lasten-ja-nuorten-adhd-diagnoosit-yleistyvat-alueelliset-erot-huomattavat
https://insight.kellogg.northwestern.edu/article/better_decisions_through_diversity
