Olemme ihmisinä ja suomalaisina pysähtyneet useissa eri lokaatioissa jonkinlaiselle hyvinvointivaltion alttarille miettimään, mitä se vanhemmuus, aikuisuus ja ihmisyys oikein onkaan. Joensuussa kidutettiin kuoliaaksi pieni lapsi. Olemme tahoillamme kenties miettineet, että miten se oli mahdollista ja miten niin kävi. Miten kukaan ei nähnyt?
Olen sitä mieltä, että moni näki. Kuten Koskelan tapauksessa, kuten monessa muussakin tapauksessa: moni näki. Jokunen kenties yritti tehdä jotain. Oliko se tarpeeksi? Ei.
Tuo vastaus kaikuu jossain elämän ja kuoleman välisessä välitilassa sijaitsevissa käytävissä lohduttomalla tavalla. Siellä ei ole aikaa, ei mitään muutakaan. On vain. Ja sinne mahtuu niinkin iso sana kuin Ei. Se ei ollut tarpeeksi, koska näin kävi silti.
Olen viimeisen kahden viikon aikana puhunut suurimmalle osalle suomalaisista virastoista tai instituutioista, tavalla tai toisella. Olen käynyt eduskunnassa, olen käynyt THL:ssä ja koululaitoksissa puhumassa siitä, mitä visioin kouluväkivallan, kiusaamisväkivallan, yksinäisyyden ja erilaisten haitallisten stigmojen ehkäisyyn ja ratkaisuun suomalaisessa yhteiskunnassa. Olemme nuori yhdistys, vain muutamia kuukausia vanha, mutta toisaalta polkumme on alkanut jo yli 10 vuotta sitten. Meidät on toivotettu tervetulleeksi ja jopa kutsuttu moniin tärkeisiin pöytiin – eikä pelkästään puhumaan vaan oikeasti vaikuttamaan siihen, mitä lähdetään tekemään. Yhdessä.
Tuota Joensuun pientä lasta ei tapettu yhdessä päivässä eikä yhden tai kahden ihmisen toimesta. Hänen kuolemansa kesti pitkään, tuli hitaasti ja tavallaan vastuu tuosta kuolemasta on meidän jokaisen. Väkivallan, vainoamisen tai vaikkapa itsetuhoisuuden tunnistamiseen kuluu liian paljon aikaa. Mustelmat ja muut vammat on helppoa havaita, mutta nähdäänkö niitä kuitenkaan? Psykologiset vammat on haastavampia havaita, eikä niitäkään varmaan kovin helposti nähdä tässä meidän yhteiskunnassa.
Mitä tälle voi tehdä?
Nuoret toivovat puhetta. Sitä toivovat myös perheet. Eli me aikuiset. Meitä aikuisia on kiusaamisväkivallankin hahmottamisessa ja ratkomisessa moninaisissa rooleissa. Niin on nuoriakin. Kaikkia rooleja täytyisi pöyhäistä, että saadaan jotain uutta aikaiseksi. Tarvitaan osallisuutta.
Lisäksi tarvitaan määritellä kiusaamisväkivalta oikein. Jotta siihen voidaan puuttua, se täytyy määritellä oikein. Läpällä vaan. En mä tarkoittanut. Sen ei pidä mennä enää niin. Saunan taakse. Väkivalloin. Sen ei pidä mennä niinkään.
Ja kaikkein eniten, tarvitaan meitä muutoksen tekijöitä. Meitä, jotka uskallamme seistä paikoillamme, kun muut ovat jo liikkeellä. Meitä, jotka uskallamme liikkua, kun muut seisovat paikoillaan. Eniten tarvitaan meitä, jotka laitamme ennalta ehkäisevät ja tilanteita ratkaisevat toimet prosesseiksi, ja rakennamme sitä uudenlaista osallisuutta. Uudenlaista huomista.
Vastuullisuuden aika on nyt
Olen tehnyt vuosikymmeniä yhteistyötä vastuullisuusviestinnän ja yritysviestinnän johtamisen saralla. Yritysten intresseissä on ottaa osaa yhteiskunnan rakentamiseen, koska tulevaisuuden työvoima eli se tulevaisuuden liiketalous kasvaa tämän päivän kouluissa.
Me haemme kumppaneita viiteen upeaan kärkihankkeeseen, joista löydät lisätietoa täältä.
Jos et tiedä, miten voisit päästä mukaan, laita yhteydenottopyyntö niin minä kerron. Me tarvitsemme nyt yrityksiä ympäri Suomen, jotta saamme kehitettyä parempia ratkaisuja suomalaisiin koteihin, perheisiin ja kouluihin. Lastensuojeluun. Poliisiin. Järjestöihin. Elämään.
Sanomme kaikki, että väkivalta ei saa mennä huomaamatta, mutta silti se menee. Me haluamme muuttaa tätä. Tule mukaan.
Riina Law
toiminnanjohtaja
040 822 1721
